Munch: Huuto (1893)
******************************************
Tänään vieraskynäilijänä blogissa vierailee yhteistyökumppanini Jouni Veijalainen, jonka kanssa on ollut ilo työskennellä koulutusten parissa, missä pääsemme työstämään häpeä-teemaa sekä fyysiseltä että psyykkiseltä kantilta. Ja tietenkin ne ratkaisut ovat keskiössä, sillä kuka siinä häpeässä haluaisi jäädä vellomaan!
******************************************
Kirjoitin viime blogitekstissäni häpeästä. Jatkumona tälle väkevälle aiheelle, päätin kirjoittaa tämän seuraavan tekstin yhdessä yhteistyökumppanini Jenni Ruuthin kanssa. Jatkamme vahvasti häpeään liittyvällä aiheella: sosiaalisella jännittämisellä ja esiintymispelolla. Yhteistyömme Jennin kanssa on sekä koulutusten että tämän tekstin osalta mutkaton ja mukiin menevä: Jouni hoitaa psyykeen, Jenni hoitaa kehon.
Rönsyä rakastavina ihmisinä olemme Jennin kanssa päättäneet kaventaa taakkaanne. Jaamme blogitekstimme kahteen osaan, jonka toinen osa julkaistaan piakkoin. Nappaisen kouriini tämän ensimmäisen blogiosan vetovastuun. Kirjoitan teille hieman omakohtaisista kokemuksistani sosiaalisena jännittäjänä ja peilaan kokemuksiani kolmeen sosiaalista jännitystä ruokkivaan ulottuvuuteen: ehtoihin, odotuksiin ja kokemuksiin. Jännittäviä lukukokemuksia!
Esiinny tai kuole!
Esiintyminen pelottaa tutkitusti enemmän ihmisiä kuin kuolema. Tunnettu koomikko Jerry Seinfeld naurattaa videolla yleisöä tällä tiedolla upeasti: hautajaisissa ihminen mielummin makaa arkussa kuin pitää muistopuheen! Pystyn itseasiassa ymmärtämään tuota tutkimustulosta hyvin, sillä samaistun koehenkilöihin niin vahvasti omien kokemusteni kautta. Esiintyminen voi olla kauhunsekainen, pelottava ja häpeällä ruoskiva helvetti ihmiselle. Tunnustan olevani ex-esiintymisjännittäjä, ja tällä tarkoitan sitä jännittäjätyyppiä, joka oikeasti olisi kuollut mielummin kuin mennyt sosiaaliselle lynkkausareenalle.
Skippasin pitkään monia esiintymistilanteita, vaikka ne olisivatkin avanneet minulle uusia kokemuksia ja mahdollisuuksia kehittyä esiintyjänä. Todellinen ja puristinen esiintymisjännittäjä tosin tietää, että itsensä kehittäminen ja kokemusten kartuttaminen esiintyjänä houkuttelee yhtä paljon kuin benjihyppy ilman köyttä. Kuka hullu haluaisi altistaa itseänsä sellaiselle? Moni valitsee mielummin käpertymisensä omaan kuoreen ja sen tuottaman itseinhon ja epäonnistujan identiteetin. Niissä tunnetiloissa vellominen voi jopa lämmittää mieltä. Vähän kuin tärisisi jääkylmällä ja märällä pelastuslautalla, kiitollisena ja onnellisena siitä ettei hukkunut laivan mukana.
Tänä päivänä jopa nautin esiintymisistä, ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen valinnut esiintymisen osaksi työtäni. Olen temperamenttipiirteeltäni sosiaalinen: vaikka esiintymistilanteet pelottivatkin paljon, niin tunsin kuitenkin nauttivani ihmisten parissa olemisesta ja keskusteluista. Voi kuulostaa hieman oudolta, kun sosiaalinen ihminen pelkää kuollakseen esillä olemista. Sosiaalisuus ja esiintyminen ovatkin kaksi eri asiaa. Esiintyminen nojautuu lähemmäksi sosiaalisia taitoja, eli opittavia toimintamalleja miten toimia vuorovaikutteisesti, selkeästi ja ymmärrettävästi yleisön kanssa.
Mikä ihme siinä esiintymisessä sitten niin pelotti minua? Mitä sen taustalla oli? Tiivistän esiintymispelon ja sosiaalisen jännittämisen taustat kolmeen ulottuvuuteen: ehtoihin, odotuksiin ja kokemuksiin. Kaikkiin näihin ulottuvuuksiin voidaan onneksi merkittävästi vaikuttaa.
Ehdot - kun joku velvoittaa miten sinun tulisi olla
Esiintymistilanteet ovat hyvin usein formaaleja, muodollisia tilaisuuksia, joissa esiintyjältä odotetaan tiettyjen ehtojen täyttymistä. Nämä ehdot liittyvät tiettyihin käyttäytymismuotoihin, maneereihin, esitettävän substanssitiedon paikkansapitävyyteen ja luotettavuuteen, sekä aikaan. Ihmisen siis täytyy väkisin sopeutua tiettyyn skeemaan, jotta esiintyminen olisi hyväksyttävää. Esimerkiksi et voi istua pöydällä selkä yleisöön päin ja heitellä sarkastisia vitsejä viiden minuutin ajan, jos tilaisuuden luonne ja yleisö velvoittaa sinut pysymään vakavamielisesti aiheessa kokonaisen tunnin. Olin poukkoileva ja holtiton sätkynukke, jonka langat olivat muiden käsissä.
Odotukset – kun joku oletetusti odottaa sinulta paljon
Yhteiskuntamme pitkään jatkuneena trendinä on ollut “more is more” -ajattelu, joka korostaa yksilön kiillotettua ja suorituskeskeistä, täydellisyyteen tähtäävän asenteen ihannointia. Itsevarmaa, kaunista ja kompetenttia henkilöä ihannoidaan suuresti, ja tämä utopistinen harhakuva ihmisyydestä syö sosiaalista ja psyykkistä kapasiteettiamme ahmien. Utopistisen harhakuvan lisääntyessä, korostuu myös kysymys itsellemme painokkaammin: mitä odotamme muiden meiltä odottavan? Näiden korkeiden odotusten saattelemana, pelkomme esiintyä erehtyen ja epävarmasti kasvaa.
Odotusten ja sosiaalisen jännittämisen väliset säikeet ulottuvat huijarisyndroomaan: pelkäämme, että ammattitaidottomuutemme,
vajavaisuutemme ja hurjan suurella onnekkuudella menestyminen paljastuu pian. Tämä on kiljuvaa vääryyttä! lue ja voimaannu, hyvä kaunis ihminen: SI-NÄ RII-TÄT TUOL-LAI-SE-NA! Vaikka yhteiskunnassa korostuisi maksimaalinen virheettömyys ja suorituskeskeisyys, niin se korostuu yksilössä itsessään, ei muissa. Vedämme itsellemme riman liian korkealle. Kukaan ei vaadi sitä sinulta, sillä jokainen vaatii sitä vain itseltään. Jos mokaat, niin sinut hyväksytään. Jos kaadut, sinut nostetaan ylös.
Kokemukset – kun menneisyys vetää maton altasi
Kouluajat tarjoavat monille invalidisoivia kokemuksia ja muistoja esiintymisiin sekä sosiaalisiin tilanteisiin liittyen. Lapset ja nuoret osaavat olla hyvin julmia toisillensa. Ivailut toisen punastelusta ja hikoilusta ovat henkistä väkivaltaa pahimmillaan. Nämä kokemukset jättävät meihin tiettyjä tiedostamattomia oman elämäkertaelokuvan skriptejä: psyykeen käsikirjoituksessa sanotaan, että tuleva esiintyminen tai sosiaalinen tilanne tulee menemään huonosti, sillä se on kirjoitettu menevän niin. Näin on ollut aina ja tulee olemaan. Käsikirjoitukseen kirjoitetut sivuhenkilöt ovat ivallisisia, julmia ja nöyryytystä rakastavia sadisteja, jotka haluavat päähenkilön, sinut, epäonnistuvan jälleen kerran.
Tämä kaikki on menneisyyden kaikujen aiheuttamaa kognitiivista vinoumaa. Kypsyneet, aikuiseksi kasvaneet ihmiset haluavat meille pääosin hyvää. He eivät halua nähdä meidän kierivän ahdistuksen ja pelon liekeissä. Kuulijat ja kanssaihmiset ovat yleisesti aina meidän puolellamme ja haluavat mielenkiinnolla kuunnella mitä meillä on kerrottavana.
Tämän olen oppinut ja sisäistänyt onneksi myös itse. Kun meille karttuu riittävästi kokemuksia psykologisesti turvallisesta ympäristöstä, niin alamme luottaa itseemme. Haparoiva itseluottamus käväisee yleisön joukossa, josta se taas turvallisesti heitetään hieman vahvempana takaisin mieleemme. Kun meidät hyväksytään aidosti omana itsenämme, niin saamme tehdä virheitä ja epäonnistua. Nämä kokemukset eivät muistuta meitä epäonnistumisesta, vaan siitä miten meidät hyväksytään. Kelpaamme ja riitämme muille, mutta ennen kaikkea itsellemme.
Sosiaaliseen jännitykseen tähtäävissä koulutuksissani kavennan ehtoja niin, että henkilöt saavat turvallisesti olla omana itsenään: en pakota, en tivaa. Tuen ja myötäelän. Odotusten osalta en odota kenenkään taitavan tiettyjä taitoja ja ominaisuuksia. Odotan niitä itseltäni jaettavaksi muille. Annan kokemuksia, jotka ovat positiivisia. Parhaimmillaan ihminen kasvaa, kun hän lilluu itsensä voittamisen sietämättömän keveässä euforiassa!
Kiitos Jounille vierailusta blogissa! Yhteisistä koulutuksistamme voit lukea täältä.