Äänenkäyttö on henkilökohtaista, se on ainutlaatuista, ja samalla hyvin herkkää ja haavoittuvaakin. Tiedät ehkä tunteen, kun tärkeällä hetkellä ääni sortuu, tarttuu kurkkuun ja sanomasi hukkuu johonkin katkeilevan äänen taakse. Minä ainakin tiedän tunteen. Olipa kyse laulamisesta tai puheen pitämisestä, äänenkäyttöä voi ja kannattaa harjoitella.
Samalla tavalla kuin mikä tahansa taito, myös kestävä ja luonnollinen äänenkäyttö on opittava taito. Takana ei ole mitään mystistä tai erityslaatuista lahjakkuutta vaativa taito, äänenkäytön harjoittamista voi verrata lihaskuntotreeniin: treenaat oikeita asioita, ja huomaat jonkun ajan saaneesi tuloksia aikaan. Kyse ei siis ole siitä, etteikö kaikki meistä pystyisi olemaan luontevia äänensä kanssa, jotain muuta on siis taustalla.
Meillä monella suomalaisella se taustatekijä on häpeä - häpeä siitä, millaisia olemme, miten käyttäydymme, miten toimimme tai esiinnymme, vertailemme itseämme muihin, ja etenkin niihin ruotsalaisiin, joilla kaikki on aina paremmin. Ehkä.
Häpeä on monimuotoinen tunne. Se jää kehoon kiinni, se tuntuu kurkussa, se sulkee kehon ja samalla ilmaisun. Jos mietit hetkeä, jolloin olet kokenut itsesi nolatuksi, se tunne on kehollinen, se tarttuu meidän tunnetietoisuuteen, ja tiedostamattakin luo kehollisen suojelureaktion tilanteesta selviämiseen. Kyseessä on ihan alkukantainen tapahtuma, mutta jäädessään tietoisesti käsittelemättä tunne jää kehomuistiin ja aktivoituu uudessa vastaavassa tilanteessa. Tarkoitus on hyvä, suojata meitä epämiellyttäviltä (tai alkukantaisen ajatusmallin mukaan olemista uhkaavilta) konfliktelta.
Harvemmin tosin nykyaikana olemme suorassa hengenvaarassa puhuessamme, mutta tunnereaktiot aktivoituvat siitä huolimatta. Toiset käsittelevät häpeää eri tavoin, useat lukkiutuvat sisäänsä, pienentävät itseään, tai toisilla syntyy uho ja näyttämisen tarve. Jani Kaaro kirjoitti kolumnissaan hyvin häpeän monista kasvoista.
Mistä häpeän tunne on sitten voinut saada alkunsa? Äänelliseen häpeään on voinut riittää yksi sivulauseessa aikaa sitten sanottu kommentti, joka on jäänyt elämään kuulijan korviin. Ennen koulussa pidetyt laulukokeet koko luokan edessä on voineet jättää traumoja esiintymisestä - ja näitä kommentteja olen itse kuullut todella monesti.
Toinen yleisesti kuulemani kommentti on, että joku tärkeä ihminen on kommentoinut vaikka vain ihan sivulauseessa ääntä tai laulutaitoa, jättäen kuulijaan häpeän tunteen ääntään kohtaan.
Mietipä, millainen kokonaisvaltainen vaikutus muutamalla sanalla voi olla ihmisen kokonaiseen elämään ja sen kulkuun, kehollisuuteen, itsetuntoon ja etenkin äänenkäyttöön. Se kaikki jää tunnekehoon kiinni seuraten meitä elämämme ajan - paitsi, jos osaamme paikallistaa tuon tunteen ja tehdä sille oikeita asioita, jotta tunne menettää voimansa.
Kaikki tämä lähti liikkeelle itsestäni, siitä, miltä tuntuu, kun tärkeällä hetkellä kaikki harjoiteltu unotuu, ja se alkukantainen asetus ottaa vallan - yrittäen suojella, tuottaen vain enemmän haittaa kuin hyötyä.
Tekniikka voi harjoitella, tiettyyn pisteeseen tämä toimii vallan hyvin, mutta jossain vaiheessa joudutaan käsittelemään ne tunteet, tuntemukset ja kehoon syöpyneet aistimukset, joita tuo stigma on jättänyt.
Ja täytyy sanoa, että olen onneksi jo voiton puolella tuossa työssä, häpeä ei ota enää minua valtaansa, voin katsoa jo vähän kauempaa tuota kurkkuuni syöpynyttä aistimusta, joka joskus lukitsi ääneni ja ilmaisuni - olen löytänyt oman viisasten kiveni, ja olen valmis sitä siirtämään eteenpäin.
Millaisia häpeän tunteita olet kokenut äänesi kanssa?
Kun haluat tehdä äänestäsi ystävän JA uskaltaa tuomaan itsesi esiin omalla äänellä, olen täällä sinua varten. Voit varata maksuttoman keskusteluajan kanssani, ja katsotaan sinun reittisi häpeilemättömään ääneen.