Olet ehkä törmännyt tilanteeseen, jossa olet äänessä - ja huomaat hetken päästä jännittyväsi, kiskovasi ilmaa keuhkoihin, ja puhuminen (tai laulaminen) alkaa hengästyttää ja väsyttää.
Kiskaiset ilmaa vähän enemmän, puhut nopeasti lauseen loppuun, mietit mikrosekunnin ajan, mitä seuraavaksi sanot, täytät tuon hetken täyteäänellä ”öö”, ”hmm”, ”ja”, ”tuota”…
Kiskaiset jälleen nopeasti ilmaa, ja jatkat samaa rataa.
Kunnes huomaat, että mihin ihmeeseen se ääni hävisi, miksi väsyttää, hengästyttää ja lähestulkoon pyörryttää.
Kuulostaako edes kaukaisesti tutulta?
Kuinka sitä ääntä oikeastaan ylipäänsä tulis käyttää ja kuinka hengitys rytmittyisi luontevasti niin, että äänessä oleminen ei tuntuisi kuin ”kala kuivalla maalla" -haukkomiselta?
Ensinnäkin hengitys on äänen moottori. Kaikki, mitä tapahtuu hengityksessä, se vaikuttaa välittömästi äänen tuottoon ja siihen, miten ääni jaksaa toimia, ja tunnemmeko hengästyvämme.
Meillä on erilaisia hengitystapoja, ja ensimmäinen huomionarvoinen asia on ylipäänsä kiinnittää huomiota, mikä on se oma hengitystapa.
Äänenkäytön näkökulmasta kaikista parasta olisi, että hengitys tapahtuu mahd
ollisimman kaukana äänen syntypaikasta, eli mahdollisimman kaukana kurkusta.
Virheellisiä hengitystapoihin törmää myös sellaisilla ihmisillä, jotka ovat ehkä jo opiskelleet vaikkapa laulua tai ovat käyneet äänenkäytön koulutuksia.
Hengitys on siis usein sellainen, jossa on korjattavaa ja optimoitavaa - vaikka jokainen meistä osaa hengittää - ilman sitä taitoa et olisi lukemassa tätä tekstiä!
Mutta KUINKA hengität - se on tärkeää.
Kolme virheellistä hengitystapaa - tunnistatko itsesi näistä?
Hyvin selkeä ja ulospäin nähtävä virheellinen hengitystapa on solisluuhengitys, jossa hengitys tapahtuu hartioissa ja rintakehän yläosissa. Hartiat kohoilee ja hengitetään rintakehän yläosien pienillä apuhengityslihaksilla.
Tämä tukkii äänentuottoa, koska hengitys on ihan tapahtumapaikoilla - siellä kurkunpään lähettyvillä - eikä tällä hengitystavalla ole paljoa mahdollisuuksia kannatella ääntä. Ääni kiristyy, käheytyy ja väsyy - ja tuntuu, että ilmaa pitäisi kiskoa isommin sisään. Ilma ei tunnu riittävän, hengästyttää ja oravanpyörä on valmis.
Toinen virheellinen hengitystapa on vatsahengitys, jossa vatsaa pullistetaan ulospäin. Tässä on ihan hyvä ajatus ja tarkoitus saada aikaan syvähengitys, mutta se menee vähän yli.
Eli lähdetään pullistamaan aktiivisesti työntämällä vatsaa ja yritetään saada hengitys syväksi, jolloin lihakset jännittyvät. Tällä tavalla ei välttämättä jaksa kovin kauan kannatella ääntä.
Vähän spesiaalimpi virheellinen hengitystapa on ehkä naisilla yleisempi: hengitetään sekä ylös solisluuhengitystä että samalla vedetään vatsaa sisään - ja tämä kaikki tapahtuu sillä samalla sisäänhengityksellä.
Tätä kutsutaan paradoksaaliseksi hengitystavaksi, eikä tavalla hengitys pääse vapautumaan syvälle kehoon, kun vatsa jännittyy. Voit sen varmasti ymmärtää itse kokeilemalla.
Hengitystavalla siis on merkitystä. Ensin kannattaa tutkia, mikä se oma hengitystapa on: onko siinä virheitä vai onko se optimaalista, onko siinä jotakin viilattavaa ja vapautettavaa, jolloin keho lähtisi hengittäessä toimimaan vapaasti ja kolmiulotteisesti niin, että hengitys pääsee syvenemään alaspäin, se laajenee sivuja kohti, ja myös eteen - taakse -akselilla.
Kun hengitystapa on korjattu, päästään tutkimaan lepohengityksen ja ääntöhengityksen ominaisuuksia, eli mitä tapahtuu levossa versus puhuessa tai laulaessa.
Lepohengityksessä hengitys on vastukseton ja se virtaa vapaasti sisään ja ulos - se on huomaamatonta, kevyttä, suhteellisen pientä eli se ei ulkoisesti juurikaan näy.
Tai sen ei ainakaan pitäisi näkyä!
Jos hengitystavassa on korjattavaa, niin siinä voi näkyä pumppailu hartioissa tai vatsan vetäminen sisään tai vatsan pullistaminen. Optimaalisesti lepohengitys on huomaamatonta, sen liike on pientä, eikä siinä ole vastusta, koska kurkunpäässä äänihuulet ovat vapaana, rentoina ja auki.
Kun alamme puhua tai laulaa, eli ääntää, niin uloshengitykselle muodostuu vastus, sillä ääntä tuottaessa äänihuulet lähenee toisiaan.
Moni kokee haasteen nimenomaan hengityksen rytmittämisessä, jolloin tulee tunne, että joko tukahtuu ja ilma loppuu, tai tuntuu, että ilmaa on jopa liikaa.
Nämä kaikki on korjattavissa perusasetuksilla: kuinka hengitys pääsee koko torsoon kolmiulotteisesti.
Toinen tärkeä asia on, kuinka käytät kurkunpäätä ja venttiiliä, joka äänihuulista muodostuu äännön aikana - niin, ettei venttiili ole liian tiukka eikä liian löysä.
Selitän sinulle, mitä tarkoitan - nimittäin tätä säädetään oikeastaan jokaisen tapaamani henkilön kohdalla.
Kuvitellaan, että edessäsi on vesiletku, jossa on venttiili, ja sieltä halutaan vettä tulevan ulos: tarvitaan painetta, jotta vesi ylipäänsä pääsee työntymään venttiilin läpi. Tämä sama näyttäytyy äänentuotossa: tarvitaan ilmaa, jotta ääni lähtee ylipäänsä virtaamaan.
Kun vesiletkusta halutaan mahdollisimman paljon vettä ulos, lisätään painetta ja laitetaan hana täysille - mutta jossain kohdin venttiilistä ei tule enää sen enempää ulos, vaikka painetta lisätään. Painetta vielä lisäämällä ainoastaan venttiili tai itse letku (tai jokin muu osa) saattaa vaurioitua.
Venttiili on se, mikä se on.
Sama näyttäytyy on äänentuotossa.
Kurkunpäässä tarvitaan tietty tiiviys, ja se on tuo venttiili.
Jokaisella kurkunpää ja siellä olevat äänihuulet on juuri ne, mitä ne on, niitä ei voi vaihtaa.
Jos keuhkoista työntää aina vain enemmän ilmaa ja painetta, ja yrittää saada äänen ulos aina vain kovempana, saattaa ainoastaan vaurioittaa äänihuulia.
Analogia vesiletkun ja äänentuoton kesken on mainio, koska todellakin äänihuulet ja kurkunpää on äänentuotossa venttiilinä, ja tuon venttiilin käsittely (tai oikeammin käsittelemättä jättäminen) on oleellista.
Silloin, kun kurkunpää toimii venttiilinä automaattisesti, ja kun kurkunpään lihakset tietävät automaattisesti, mitä niiden tulee tehdä - silloin hengitys auttaa ja hengitys toimii automaattisemmin.
Silloin hengitys pääsee vapautumaan ja hengitys myös rytmittyy sillä tavalla kun sen pitäisi rytmittyä.
Pääsetkö jyvälle tästä?
Eli kurkunpää on venttiili, keho on letku, ja ilma, joka tulee keuhkoista, on vesi, joka virtaa venttiilin läpi.
Kun kurkunpään venttiili ja ilmanpaineen säätely on balanssissa, silloin hengityksen rytmittämisestä tulee automaattista.
Nyt saatat miettiä, että ”no okei. Miten tämä nyt oikeasti siis tehdään?”
Tämänkin on asia, jota joutuu joskus harjoittelemaan ihan oikeasti. Se on treeniä siinä missä mikä tahansa lihaskuntoharjoittelu.
Hengityksen kannattelu on kehon kannattelua, jolloin hengityksestä tulee automaattista rytmiä, hengitys ei karkaa alta, ja aluksi voi tuntua, että tosiaan sitä ilmaa joutuu oikeasti pitämään sisällään.
Saattaa tuntua siltä, että haluaisi puhaltaa ilman ulos, tai haluaisi hengittää isommin sisään.
Annan sinulle yhden yksinkertaisen tavan, jolla vältät ilman haukkomisen ja tukahtumisen tunteen.
Aina, kun sinulla on tauko puheessa (tai laulussa), hengitä - ja nimenomaan hengitä ulos!
Syy siihen, miksi tunnemme tuota tukahtumisen, hengästymisen ja lopulta ilman haukkomisen tarvetta on se, että se hengitys unohdamme hengittää ja jää liian ylös. Yhä uudestaan yritämme haukkoa ilmaa lisää keuhkoihin, vaikka itseasiassa tapahtuu aivan päinvastoin.
Ymmärrät, että ilman kannattelu, kehon kannattelu ja venttiilin käyttäminen kurkussa, ne ovat oleellisimmat lähtökohdat siihen, että hengitys rytmittyy automaattisesti.
Tätä voi harjoitella myös sitä kautta, että alat treenata fraasi kerrallaan, pysähdyt ja otat rauhallisen hengityksen, jossa hengitys on syvä, vapaa ja kolmiulotteinen koko torsossa ja lantiolla asti.
Ja kun hengitys lähtee toimimaan rauhallisissa hengityksissä, niin pikkuhiljaa löytää automaatiota myös nopeampiin hengityksiin, jossa ei ehdi miettiä hengitystapaa.
Jos taas liikaa miettii, kuinka hengittää ja miten rytmittää hengitystään, niin monesti se johtaa siihen, että hengittämisestä tulee epäluontevaa, eikä se enää toimikaan toivotulla tavalla.
Suosittelen sitä, että kaikki lähtee sisäisestä tunteesta ja sisäisestä tilan tunteesta: mikä on oma, luonteva hengityksen mitta ja kesto koska meillä kaikilla on myös oma keuhkokapasiteetti, lihasten kestokyky ja ainutlaatuiset äänihuulet.
Se, miten joku muu pystyy hengittämään ja kannattelemaan fraaseja ei ole välttämättä sinulle hyvä ja luonteva tapa käyttää ääntäsi juuri nyt.
Kuuntele itseäsi: mitä pystyn tekemään, minkälaisilla hengityksillä pystyn fraasista suoriutumaan, tai miten pitkiä lauseita tai fraaseja pystyn sanomaan, lausumaan tai laulamaan.
Kestolla sinänsä ei ole merkitystä vaan, sillä kuinka se hengitys pääsee avaamaan kehoa ja kuinka venttiili toimii kurkunpäässä.
Ja lopulta kaikki on balanssissa: paine, kropan toiminta ja myös se, mitä haluat sanomallasi ilmaista.
Haluatko oppia kannattelemaan ääntäsi paremmin hengityksen ja kehon avulla?
Tule tutustumaan mainioon VocalYoga-menetelmään Intro tunnille - katso tiedot tästä.